Jos nyt kiinnostaa niin vaaka näytti tänään puoltatoista kiloa vähemmän ja mittanauha vyötärön kohtaa senttiä vähemmän. En tästä nyt lähtenyt ilon kiljahduksia huutelemaan, koska tiedän, että normaali painonvaihteluni on noin kaksi kiloa kuussa, kuukautiskierron mukaisesti. Mutta, jos jatkossa viisari näyttäisi vähemmän, se olisi ilo.

En pidä laihduttamisesta. Laihduttaminen aktivoi kaikki ajatukseni ruokaan. Mitä voin syödä, koska voin syödä ja mitä jos otan tämän, mitä sitten.. Elämäni kiertyy lopullisesti ruuan ympärille. Jos jotain toivoisinkin itselleni lisää, se olisi terve suhtautuminen ruokaan. Nyt olen pahasti addiktoitunut. Ruuasta on tullut elämäni. Syön, joka tilanteeseen, iloon, suruun, onnistumiseen, epäonnistumiseen, ihan mihin vaan. Ruoka sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen. Jos minulla olisi rahaa menisin oikein psykoterapeutille miettimään syömistäni ja ehkä pääsisin noidankehästä pois. Mutta voiko ruuasta ikinä päästä eroon? Enpä usko. Mutta uskon, että pakkomielteisestä ruuan ajattelusta voi päästä eroon.

En usko, että olen syntyjäni lihava, enkä usko, että hormonituotannossani on jotain vikaa (itseasiassa leptiinin puutostila on erittäin harvinainen koko maailman mittakaavassa), minulla ei ole suurempaa mahalaukkua tai suurempia ja painavempia luita, kuin normaalilla ihmisellä. Ei, kyllä kaikki riippuu käden ja suun välisestä liikeestä ja loppu kädessä ei edes siitä vaan aivoista. Epäilen vahvasti, että aivoni ovat täysin kriminalisoineet leptiinien toiminnan ja vahvistaneet greliinin toimintaan suhteessa endorfiineihin. Yksinkertaisesti siis mielihyvähormonini ajavat kaiken ohi kropassani ja ne ovat valjastaneet näläntunnehormonin käyttöönsä, sulkien vankilaan kylläisyydentunteen. Kuitenkin kaiken järjen mukaan, minulla lihavalla ihmisellä pitäisi olla laihaa enemmän leptiiniä kropassani, koska tämä hormoni valmistuu rasvasoluissa.

Miten helvetissä voi taistella omia aivojaan vastaan?